Kahvipöytä-kuva
Etusivu / Kapitulin kahvipöydässä -podcast / Kapitulin kahvipöydässä: Kirkolliskokouksesta (30.10.2024)

Kapitulin kahvipöydässä: Kirkolliskokouksesta (30.10.2024)

Mitä tekee kirkon ylin päättävä elin ja miksi? Voiko se muuttaa kirkkoa ja miten? Keskustelemassa hiippakuntamme pitkäaikaisin kirkolliskokousedustaja Markku Orsila ja kirkolliskokouksen historiaa syvällisesti tutkinut Jaakko Antila.

Kirkolliskokouksen historian avoin verkkojulkaisu:
Kansankirkko ristipaineessa: Suomen luterilainen kirkolliskokous 1974-2011

Kirjan tiivistelmä:
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous – Kyrkomötet i den evangelisk-lutherska kyrkan i Finland – The General Synod of the Evangelical Lutheran Church of Finland 1974–2011

Kuuntele Spotifyssa

Kuvassa podcast-jakson keskustelijat Markku Orsila ja Jaakko Antila.

Tekstivastine:

Taltioinnin kesto: 00:23:08

Jaakko Antila [00:00:03]:

Kahvia, teetä vai mustikkamehua? Tervetuloa Kapitulin kahvipöytään. Kuuntelet siis Kapitulin kahvipöydässä -podcastia, jossa keskustelemme aiheista, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisia kirkossa, Lapuan hiippakunnassa ja sen seurakunnissa. Tänään kahvikupin äärelle on saapunut Seinäjoen seurakunnan perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja, kirkolliskokousedustaja Markku Orsila. Lämpimästi tervetuloa.

Markku Orsila [00:00:30]: Kiitos.

Jaakko Antila [00:00:31]:

Ja minä olen hiippakuntapastori Jaakko Antila kapitulista. Ensi viikolla Suomen evankelisluterilaisen kirkon ylin sisäinen päätöksentekoelin eli kirkolliskokous kokoontuu Turkuun syysistuntokaudelleen. Asia on siis ajankohtainen, kun tänään meidän on tarkoitus puhua kirkolliskokouksesta. Näkökulmamme ei kuitenkaan liity niinkään juuri tällä hetkellä käsiteltäviin asioihin, vaan siihen, että nykymuotoinen kirkolliskokous täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Mikä on pysynyt, mikä muuttunut ja mitä kohti ollaan menossa.

Kirkolliskokous kokonaisuudessaan täyttää pian 150 vuotta. Ensimmäisen kerran se kokoontui Turkuun vuonna 1876. Aluksi kokouksia oli kymmenen vuoden välein, sitten viiden vuoden välein, ja ilmeni tarvetta järjestää vieläkin useammin ylimääräisiä kirkolliskokouksia. Niinpä vuonna 1974 siirryttiin nykyiseen malliin, jossa kirkolliskokous kokoontuu kahdesti vuodessa, noin viikon toukokuussa ja saman verran marraskuussa. Olen tutkinut tämän nykymuotoisen kirkolliskokouksen historiaa alusta vuoteen 2011 saakka ja tuosta jaksosta julkaistiin kymmenen vuotta sitten historiateos. Linkki sen ilmaiseen sähköiseen versioon löytyy tämän jakson kuvauskentästä samoin kuin linkkikirjan lyhennelmään. Mutta Markku, sinä olet Lapuan hiippakunnan nykyisistä kirkolliskokousedustajista kokenein ja sinulla on siten pitkä omakohtainen suhde kirkolliskokoukseen. Kerrotko, milloin aloitit ja millaisia tehtäviä sinulla on ollut kirkolliskokouksessa.

Markku Orsila [00:02:15]:

Tämä on nyt viides kausi, joka tässä alkoi. Siitä kun laskeskelee, niin se on ollut todennäköisesti vuosi 2008, kun on tullut ensimmäisen kerran valituksi. Ja neljä vuotta kun ne kaudet kestävät, niin nyt kun tämä kausi päättyy, on 20 vuotta ollut siellä. On se jännä ajatus, kun olin jotenkin omasta mielestäni kauhean nuori, kun tulin ensimmäisen kerran valituksi. Ja nyt on tämmöinen huomio sinulla tässä, että olenkin nyt nykyisistä kokenein. Ajankulu on kyllä merkillistä.

No tehtäviä on ollut niin, että kirkolliskokouksessa kaikki ovat samalla lailla edustajia, olipa pappi tai maallikko, mutta niissä valiokunnissa istutaan. Ja olen ollut ensin yleisvaliokunnassa ja pari seuraavaa kautta tulevaisuusvaliokunnassa. Nyt viime kaudella ja tällä kaudella perustevaliokunnassa. Mutta minun oman olemiseni kannalta siellä on merkittävää, että olen nyt ollut pari viime kautta kansliavaliokunnan puheenjohtaja, joka hoitaa näitä yleisiä asioita kirkolliskokouksessa. Se tuo tietysti väriä minun viikkooni. Sitä kautta tutustunkin ihmisiin ja koetan olla vähän kaikkiin kirkolliskokousedustajiin yhteydessä.

Jaakko Antila [00:03:35]:

Aivan. Näihin vuosiin on mahtunut sekä sisällöllisten kysymysten käsittelyä että kirkolliskokouksen yleistä eteenpäin viemistä.

Markku Orsila [00:03:45]:

Niin, no joku sanoo, että se on vaan tämmöinen juhlatoimikunta, että sen puuhaa on järjestää… Siellä viikon sisällä on hyvin vähän aikaa millekään virkistäytymiselle tai yhdessäololle. Kyllä kirkolliskokous, aika usein torstai-iltana, koittaa tehdä jonkun retken tai yritetään järjestää jotain, että kirkolliskokousedustajat voi tavata toisiaan muutenkin kuin sen työn ja uurastuksen merkeissä. Kansliavaliokunnan tehtävät laajenivat nyt myös tähän entiseen toimitusvaliokuntaan, joka laatii toimituskirjat kirkolliskokousviikosta. Yksi merkittävä asia on tietysti näistä palkkioista päättäminen tai niiden esitysten teko kirkolliskokoukselle. Tämän tyyppisiä tehtäviä siihen kansliavaliokuntaan liittyy.

Jaakko Antila [00:04:31]:

Aivan. Säännöllisesti nousee esille kysymys siitä, että keitä kirkon päättäjät edustavat. Virallisestihan kirkolliskokouksen jäsenet ovat kirkon, eivät minkään seurakunnan tai muun taustaryhmän edustajia. Seurakuntien luottamushenkilöt valitsevat hiippakunnittain kirkolliskokoukseen nelivuotiskaudeksi 64 maallikkoedustajaa. Kirkon papit valitsevat niin ikään hiippakunnittain keskuudestaan 32 pappisedustajaa. Lisäksi edustajina ovat piispat, kenttäpiispa, saamelaisten edustaja ja valtioneuvoston määräämä edustaja. Tämä edustuksellisuus puhutti myös silloin, kun nykymuotoinen kirkolliskokous syntyi. Sen vuoksi enemmistövaalista siirryttiin suhteelliseen vaalitapaan ensin maallikkoedustajien vaalissa ja aika pian myös pappisedustajien vaalissa. Nykymuotoisen kirkolliskokouksen alkuvaiheessa esimerkiksi edustajien ammattijakauma ei kuitenkaan ollut kovin monipuolinen, vaan maallikkoedustajat olivat valtaosin korkeasti koulutettuja viranhaltijoita, joista erittäin suuri osa toimi opetusalalla.

Ja vaikka työväestöön kuuluvia oli merkittävästi seurakuntien luottamuselimissä, niin kirkolliskokoukseen heitä valittiin hyvin vähän. Samaten esimerkiksi yksityisten palvelualojen toimihenkilöitä. Pappisedustajat olivat lähinnä kirkkoherroja siihen aikaan. Sittemmin 90-luvulta lähtien ammattijakauma alkoi monipuolistua. Maallikkoedustajien joukkoon tuli yksityisen sektorin edustajia ja pappisedustajiin esimerkiksi kirkon erityistehtävissä toimivia pappeja, kuten sinäkin, Markku, olet.

Pitkään oli niin, että naisia tai nuoria pääsi parhaiten kirkolliskokoukseen silloin, kun heitä oli vähän ehdolla ja ääniä pystyttiin keskittämään. Mutta sitten taas kun saatiin paljon naisehdokkaita tai nuoria ehdokkaita, niin heidän suhteellinen osuutensa valituista edustajista alkoikin äkkiä laskea. Mutta kun tullaan lähemmäksi nykyaikaa, niin millaisen ja miten kattavan kirjon seurakuntien jäsenistöstä, Markku, sinä olet kohdannut kirkolliskokouksessa?

Markku Orsila [00:06:36]:

Tuosta historiasta tulee kyllä ensin hauska mielikuva, kun sanoit, että tämä nykymuotoinen on 50 vuotta vanha. Kun on vaikka viiden vuoden välein kokoonnuttu, niin eikö silloin istuttu monta kuukautta siellä Turussa. Se oli pelkkä tämmöinen äijäkerho silloin. Kun sitä historiaa pohtii tai siitä lukee ja sitä miettii, että minkähänlaista meininkiä se on oikeasti ollut, kun siellä on oltu monta viikkoa internaatissa tämmöisellä miesporukalla. Ainakin näppituntuma on, että on kyllä pelkästään hyvä asia ollut kirkolle, että tämä edustajien joukko on monipuolistunut yleensäkin. No vieläkin on samaa pohdintaa, että onko se vähän niin kuin koulutettujen ihmisten kerho. Varmaan on.

Papeista varmaan suurin osa edelleen on todella kirkkoherroja. Piispat istuvat siellä virkansa puolesta. On ollut hyvä kehitys ja aika paljon kuuleekin nyt sitä puhetta, että on kyllä erittäin hyvä asia, että siellä ei ole pelkästään seurakuntapappeja. Pappeja on monenlaisia. Vielä tärkeämpää on, että maallikkoedustajat tulevat monenlaisilta yhteiskunnan aloilta. Aina silloin tällöin kuulee, kun joku kaipailee vaikkapa niissä valiokunnissa, että voi kun olisi vielä useammanlaisia ihmisiä ja monenlaista osaamista. Varmasti kirkolliskokouksessa näkyy, että herätysliikkeet ovat Suomessa edelleen kirkollisessa päätöksenteossa aika vahvoja ja osaavat tässäkin vaalijärjestelmässä myös keskittää ääniä. Jos miettii, kuinka moni suomalainen kuuluu johonkin herätysliikkeeseen, maksaa jonkun herätysliikkeen jäsenmaksua tai kokee olevansa jollakin lailla jonkun herätysliikkeen liepeillä, se on paljon pienempi porukka kuin mitä sitten kirkolliskokouksessa näyttää olevan.

Ehdottomasti siellä on, miten nyt sanoisi, tämmöisiä tosi harrastajia tai heviusereita tai pitkän linjan luottamushenkilöitä, jotka myös osaavat siellä seurakunnissa katsoa, että miten nämä vaalit menevät. Ehkä se on se vaje. Jos haluaisi tämmöisen niin sanotun ihan tavallisen seurakuntalaisen äänen, sitä varmaan kaivattaisiin. Ja se porukka on aliedustettuna.

Jaakko Antila [00:08:51]:

Jos katsotaan tämmöisiä kyselyjä kirkolliskokousedustajille, aika pitkälti samantyyppisenä on se herätysliiketaustojen jakauma säilynyt tässä vuosikymmenten saatossa, kun sitä on selvitetty.

Markku Orsila [00:09:04]:

Niin, sinä tunnet tutkijana sen varmasti. Samanlainen näppituntuma minulla on, että ei siinä mitään suuria heilahduksia ole tapahtunut. Tällä kaudella on jonkun verran herättänyt keskustelua, kun ei ole puolueita eikä mitään puoluekuria. Se on siellä ennenkin kyllä näkynyt. Nyt on jonkun verran kritisoitu, että hajosiko kirkolliskokous jotenkin kahteen leiriin, kun siellä käytiin paikkajaoista keskusteluja. Siellä oli tämmöinen liberaalimpien Muutoksen tuuli -verkosto ja samaan aikaan kokoontui tämmöinen kirkon kivijalka -porukka, joka kokee edustavansa konservatiivisempaa uskonnäkemystä. Ja tämmöinen siellä nyt varmaan tapahtui. Mutta kun sitä keskustelua on seurannut, niin toisten mielestä se on oikein hyvä asia, että nyt se on jotenkin reilua ja avointa ja näkyvissä. Toiset kokevat esimerkiksi niin, että tämä kahtiajako on tarpeetonta. Ja nyt se olemassa oleva tilanne on tavallaan paremmin nähtävissä. Nyt nähdään, että voisiko siitä seurata myös jotain hyvää. Tämä on tämän kauden keskustelu ollut.

Jaakko Antila [00:10:09]:

Kyllä. Pitkäänhän kirkolliskokousvaalit olivat aika pitkälti henkilövaalit, vaikka käytössä olikin suhteellinen vaalitapa, joka taas ajatuksellisesti koko ajan nojaa siihen, että sen avulla pyritään erilaisille mielipideryhmittymille saamaan asian kuuluva edustuksellisuus toimielimeen. Valitsijayhdistykset olivat pitkään hyvin löyhiä, eikä niillä ollut yhtenäistä kirkollista ohjelmaa tai linjaa. Sellainen alkoi yleistyä vasta 90-luvulta lähtien ja nyt 2000-luvun puolella se on enemmän näkynyt. Ja siihen liittyy myös tämä polarisoituminen, joka näkyy muutenkin toki yhteiskunnassa.

Markku Orsila [00:10:45]:

Ja se on tietysti vekkuli piirre näissä kirkonvaaleissa ylipäätäänkin, että näistä valitsijayhdistysten nimistä ei välttämättä voi kauhean paljon päätellä. Se tekee myös tavallisen seurakuntalaisen hankalaksi seurata näitä kirkollisia vaaleja. Milloin mitkäkin kirkon rakentajat ja tuuppaajat ja vetäjät, kun niillä on tämän tyyppisiä nimiä, pitää melko paljon perehtyä tietääkseen mitä ryhmittymiä siellä on taustalla. Siihen toivoisi kyllä jotain avoimuutta ja selkeyttä tässä kirkollisessa vaalikäytännössä.

Jaakko Antila [00:11:16]:

Tähän kokonaisuuteen liittyy se kysely, jota myös kuulee, että pystyykö kirkolliskokous päätöksiin. Ja siihen tietysti liittyy kolmen neljäsosan määräenemmistö, jota vaaditaan kirkkolain ja kirkkojärjestyksen muutoksiin sekä uskoa ja oppia koskeviin päätöksiin. Näyttää siltä, että määräenemmistön saavuttaminen on vuosikymmenten kuluessa hiukan vaikeutunut.

Toki vaalitapa vaikuttaa asiaan. Määräenemmistösäännös syntyi silloin aikoinaan 1800-luvulla enemmistövaalin aikaan. Silloin se enemmistövaali jo sinänsä yhdenmukaisti kirkolliskokouksen edustajakuntaa ja hävitti vähemmistöryhmien äänivaltaa jo ennen kuin päästiin sinne kirkolliskokoukseen saakka. Niin kauan kuin suhteellinen vaalitapakin oli lähinnä tällainen muodollisuus ja käytännössä äänestettiin niitä yksittäisiä ehdokkaita, tilanne säilyi aika samanlaisena. Mutta kun on alettu tietoisemmin toimia ryhmäpohjalta, on selvääkin, että määräenemmistön saavuttaminen on usein hankalampaa. Millaisena sinä olet nähnyt kirkolliskokouksen kyvyn tehdä päätöksiä omana edustaja-aikanasi ja millaisena näet sen tulevaisuudessa?

Markku Orsila [00:12:19]:

No tuo on vaikea kysymys. Tekee nyt mieli verrata tämmöiseen valtiolliseen päätöksentekoon, tältä vuodelta vaikka eduskunnastakin näitä rajalakeja ja muita. Tulee semmoinen olo, että vaikka ihmiset ovat tosi erimielisiä, kun on tosi isoja kysymyksiä, niin haetaan, etsitään ja tehdään joku kompromissi ja koitetaan päästä maaliin. Kirkossa kyllä tuppaa käymään niin, että asiat jumittuvat. Kyllä se ainakin minun mielessäni aiheuttaa välillä tämmöistä turhautumista. Tosi isojakin kokonaisuuksia on kaatunut määräenemmistösäännökseen, joskus tosi pienelläkin äänimäärällä. Siinä on se kaunis ja järkeväkin ja hyväkin perustelu, että sehän voi pitkässä juoksussa ja 100 vuoden historiassa välillä toimia se määräenemmistö myös erilaisten ryhmien turvana, että kirkko muuttuisi. Silloin kun muuttuu, niin ei muuttuisi liian nopeasti. Tässä olisi tämä pysyvyys, kun kirkon jotenkin ytimessä on kuulemma myös, että tässä yritetään säilyttää jotakin vanhaa ja pyhää. Ja omakin mieleni on sen takia aika ristiriitainen.

On ollut niitä aikoja, että olisin heti valmis lieventämään sitä määräenemmistöä. Ymmärrän tavallaan hyvin senkin perustelun ja miksi se on niin vaikeaa. Tässä kirkolliskokous, koko kirkon päätöksenteko, taistelee, että koska on aika muuttua ja koska on aika säilyttää ja taata näitä vanhoja rakenteita. Mutta kieltämättä isoja asioita tuntuu nyt kaatuvan tähän määräenemmistöön. Se on kyllä kirkolliskokouksen kohtalon kysymys, että pystyykö se tulevina vuosina tekemään yleensäkään mitään näitä kirkon isoja päätöksiä. Oli puhe, ettei puhuta ajankohtaisista asioista, mutta on menossa näitä avioliittoasioita. Taas on tulossa kirkon talouden kiristyessä ja muistakin tarpeesta näitä rakennemuutosasioita, minkälaiset seurakuntarakenteet meillä on tulevaisuudessa. Ja tässä kyllä nyt on isoja asioita, joissa toivoisi, että jollakin tavalla päästäisiin eteenpäin. Pystyttäisiin näitä asioita myös kirkolliskokouksessa päättämään, että ei käy sillä tavalla, että uudelleen ja uudelleen huomataan, että aina kuitenkin se kohtuullisen pieni porukka pystyy muuten kaatamaan isojakin uudistushankkeita.

Jaakko Antila [00:14:27]:

Ja ehkä on hyvä huomata, että historian kulku ei ole ollut ainoastaan kohti lisääntyvää erimielisyyttä, vaan on paljon asioita, joissa on myös lähennytty. Esimerkiksi juuri tämä taloudenpidon tarve ja suuntakäsitykset siitä poikkesivat aikoinaan todella paljon toisistaan kirkolliskokouksen sisällä. Samaten saattoi olla kaupunkien ja maaseurakuntien kesken todella suurta vastakkainasettelua, mutta näissä asioissa on käsitykseni mukaan lähennetty vuosikymmenten aikana monessa kohdassa.

Markku Orsila [00:14:54]:

Kyllä, ja on pystytty perustamaan Kirkon palvelukeskus tähän taloushallintoon, ja eläkerahasto on saatu pidettyä pystyssä. Kyllähän tässä monenlaisia käytännön asioita onneksi tapahtuu kaiken aikaa.

Jaakko Antila [00:15:07]:

Aivan. Mutta kun kerrot näiden rakenteellisten muutosten vaikeudesta, niin tulee mieleen… Taisi olla vuosi 75, kun silloinen Porvoon piispa John Vikström totesi kirkolliskokouksessa, että hullut vievät tätä maailmaa eteenpäin, viisaat pitävät sitä pystyssä. Ja hän tarkoitti, että niin sanottuja hulluja tarvitaan vastaamaan kirkon toiminnasta, mutta kirkolliskokouksen päätöksentekoelimenä taas on varottava menemästä sille puolelle. Pysyttävä niin sanotusti viisaana eli pitämässä maailmaa pystyssä.

Nyt kuitenkin on ollut huomattavissa, että kirkolliskokouksen toiminnallinen kiinnostus on tässä vuosikymmenten kuluessa vahvistunut. Ehkä sillä puolella on ollut helpompaa saavuttaa myös laaja yhteisymmärrys, eikä ole tarvinnut mennä niihin eripuraa aiheuttaviin käytännön linjauksiin ja pykäliin niin vahvasti. Onko käynyt vähän niin, että kirkolliskokous on siirtynyt kirkon viisaasta lainsäädännöstä aiempaa enemmän kirkon hulluksi, joka mieluummin suunnittelee ahkerasti tulevaisuutta ja toimintaa kuin toimisi rakenteellisten uudistusten ja säännösten kautta?

Markku Orsila [00:16:11]:

Hauska mielikuva, tuo Vikströmin lause, jonka kerroit. Minulle tulee siitä vähän mieleen tämä vanha kahtiajako, että vedetäänkö järjellä vai tunteella. Osa meistä ihmisistä, varsinkin tuolla hallintoelimissä, on sitä mieltä, että pitää olla niin kovin järkevä koko ajan. Ja se olisi varmaan juuri tätä rationaalista päätöksentekoa ja mihin kirkolliskokous on alun perin synnytetty, eli säätämään lakeja. Ihminen toimii ilmeisesti sillä lailla, että niitä on aika vaikea erottaa toisistaan, järkeä ja tunnetta. Ne kaikki toimivat meidän sisällämme jotenkin sykkyrässä ja yhtä aikaa. Tietysti, kun oli esimerkiksi aloite rukouselämän virittämisestä kirkossa, niin se taisi olla yksimielinen päätös. Kaikki olivat sitä mieltä, että tämmöistä pitää tehdä. Se menee kirkkohallitukseen valmisteltavaksi. Siellä todettiin, että aika monenlaista rukousmateriaalia meillä on. Tämähän on hyvä asia, jota koitetaan nyt jollain kirjeellä seurakuntiin edistää. Kivahan se on, että löytyy tämmöisiä yksimielisyyden hetkiä ja asioita, joista ihmiset ovat yksimielisiä. Eivät ne varmaan käytännössä kovin paljon kirkon elämään kuitenkaan vaikuta. Mutta se on totta, että näiden toiminnallisten aloitteiden määrä on lisääntynyt. Olen tainnut itsekin olla joitakin niitä tekemässä. En tiedä, voiko se niin päin lähteä, että kirkolliskokous keksisi jonkun hienon päätöksen, käytännön toimen, joka kohta otettaisiin käyttöön koko kirkossa. Siinä mielessä on varmaan järkevää keskittyä myös välillä ja ehkä pelkästään siihen säädösten ja tärkeiden asioiden valmisteluun. Nytkin siellä on käynnistynyt vaikkapa uuden toimitusten kirjan valmistelu. Jos ei muuhun kirkolliskokous pysty, niin se on se kirja, jota papit pitävät kourissaan. Jos siihen nyt muotoillaan uusia rukouksia ja yritetään sanottaa tätä kristinuskoa tämän ajan ihmisille. Jos se onnistuu, niin se voi olla merkittävimpiä juttuja, joita esimerkiksi tällä kaudella kirkolliskokouksessa syntyy.

Jaakko Antila [00:18:00]:

Vielä tulee mieleen kysymys, ketkä kirkolliskokouksen sisällä käyttävät valtaa. Jos palataan sinne 50 vuoden taa, silloin piispat olivat hyvin ehdottomia auktoriteetteja kirkolliskokouksessa. Heitä ei juuri uskallettu kyseenalaistaa. Sen jälkeen kirkolliskokous on sisäisesti ilman muuta tasa-arvoistunut. Millaisina Markku sinä näet nykypäivän kirkolliskokousedustajien mahdollisuudet vaikuttaa ja keskustella avoimesti?

Markku Orsila [00:18:25]:

Kyllä se keskustelukulttuuri on parantunut minusta kaiken aikaa. Itse näen niin, että piispoilla on vieläkin huomattavaa arvovaltaa ja sanomisen valtaa. Tämä on ollut kyllä hyvä kehitys, että esimerkiksi piispainkokouksesta kerrotaan hyvin avoimesti. Piispat eivät ole olleet yhtä mieltä jostakin asiasta tai on äänestetty. Avoin tässä valmistelussa. Tunnustetaan, että piispatkin, jotka ovat korkeasti teologisia oppineita ja heidät on valittu tämmöisiin virkoihin, pystyvät olemaan asioista eri mieltä. Toisia se hiukan ahdistaa, mutta minun mielestäni se on kauhean hyvä kehitys. Ja se tietysti pienentää jossakin määrin piispojen arvovaltaa, niin kuin on nyt nähty. Kyllä heitä edelleen kuunnellaan, ja kannattaa esimerkiksi kuunnella. Ehkä yksittäisen edustajan, jos ei siellä salissa, sielläkin muutamat taitavat puhujat kyllä pystyvät ehkä jotakin saamaan aikaan, suurin ja paras vaikuttamisen paikka on valiokunnissa, erilaisten kantojen yhteen saattamisessa. Ja keskustelussa, kun tehdään niitä pohjia, minkälaisena asiat tulevat suureen saliin äänestystä varten.

Jaakko Antila [00:19:30]:

Tässäkin on tapahtunut suuri muutos silloin nykymuotoisen kirkolliskokouksen alkuaikoina. Salissa tapahtuvalla vaikuttamisella oli todella suuri merkitys ja sen myötä päätökset saattoivat olla jossakin tilanteessa aika ennakoimattomiakin. Sittemmin valiokuntien rooli on todellakin vahvistunut. No kirkolliskokouksessa on ollut vaiheita, jolloin se on selvemmin nähnyt itsensä osana maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa ja pohtinut vastuutaan ja rooliaan tässä kokonaisuudessa. On ollut vaiheita, jolloin kirkolliskokouksen yhteiskunnallinen osallistuminen ja aktiivisuus on painottunut. Ja välillä molemmat nämä näkökulmat ovat enemmän väistyneet ja on käperrytty ehkä sisäänpäin pohtimaan kirkon omia sisäisiä kysymyksiä ja ongelmia. Missä tällä kentällä ollaan tällä hetkellä ja millaisena näet tulevaisuuden?

Markku Orsila [00:20:17]:

Kyllä siellä aika usein tulee edelleen tämä olo, että kirkolla on taipumus käpertyä sisäänpäin. Miettiä kirkon eikä niinkään esimerkiksi seurakuntalaisen kannalta asioita. Se tuosta nyt tuli ihan ensimmäisenä mieleen. Sen soisi pysyvän meidän kaikkien mielissä, joilla kirkossa jotakin valtaa on. Tämä kirkko tämmöisenä instituutiona tai meitä kokoavana yhteisönä, olkoon se nyt Suomen evankelisluterilainen kirkko tai maailmanlaaja globaali kirkko, niin se on kuitenkin kirkko, eikä me uskota kirkkoon. Täällä yritetään uskoa tähän vapahtajaan ja miten hän toimii ihmisten keskellä. Ainakin itse toivoisin aika useinkin, että ei mietittäisi vaan tätä instituutiota ja miten meillä menee ja askarreltaisi sen kanssa. Minä ja muutkin muistaisivat enemmän kysyä. Nämä asiat, myös siellä kirkolliskokouksessa, koskevat ihan meidän lähimmäisiämme ja eläviä ihmisiä, sinua ja minua.

Jaakko Antila [00:21:12]:

Mitä lopuksi haluaisit vielä sanoa kuuntelijalle, joka on kiinnostunut ehkä tulevaisuudessa pyrkimään kirkolliskokousedustajaksi?

Markku Orsila [00:21:21]:

No ilman muuta. Kaikki, joita kiinnostaa yleensäkin seurakunnassa vaikuttaminen ja vaalit, mukaan vaan. Ja kaikki nämä paikat ovat semmoisia, että jotain aina oppii ja näkee ja pääsee jonkunlaisille näköalapaikoille. Tietysti se joskus vähän hirvittää, että osaako siellä olla ja onko annettavaa. Ja minulla ainakin on semmoinen olo vieläkin. Ja on asioita, joista on vaikea muodostaa kantaa, mutta huikeata hommaa. Ja koko tästä jutusta, ehkä tekee vielä mieleni sanoa nyt kun muistan, ketä tässä edustetaan. Arkkipiispa Luoma palasi, kun tämä kausi alkoi, avajaispuheessaan muistutukseen. Hän sanoi meille kaikille esimerkiksi siellä kirkolliskokouksessa, muistakaa, että te olette kirkon edustajia. Tarkoittaa sitä, että te ette ole sen oman seurakuntanne tai hippakuntanne tai herätysliikkeenne edustajia, vaan nimenomaan kannustaa siihen, että me kaikki edustetaan tätä koko sakkia. Siinä mielessä tämmöisellä ajatuksella haluan kyllä rohkaista ihmisiä mukaan. Ilman muuta, jos yhtään kiinnostaa, niin tervetuloa joukkoon jo vaaleihin ja pyrkimään. Sieltä kyllä aikanaan pääseekin.

Jaakko Antila [00:22:38]:

Eli huikeata hommaa kirkon edustajana. Lämmin kiitos, Markku Orsila, tästä keskustelutuokiosta. Päästän nyt sinut valmistautumaan edessä olevaan istuntoviikkoon. Kiitos myös sinulle hyvä kuuntelija.

Seuraavalla kerralla uudet aiheet ja tuoreet pullat. Klikkaathan podcastin etusivulla olevaa kellosymbolia, niin saat jatkossa ilmoituksen aina kun uusi jakso ilmestyy. Otamme myös mielellämme vastaan vinkkejä siitä, mistä juuri sinä haluaisit keskusteltavan.

[Äänite päättyy 00:23:08]