Kapitulin kahvipöydässä: Lähetystyöstä (18.9.2024)
Mitä on lähetystyö tänään? Millainen on ollut muutos yhdensuuntaisesta evankeliumin viemisestä siihen, että niin me kuin kasvavat kirkon kaukana antavat ja saavat. Kapitulin kahvipöydässä kaksi todellista asiantuntijaa kuvaa työn nykytilaa ja tähyäää tulevaisuuteen.
Tekstivastine:
Taltioinnin kesto: 00:29:00
Jukka Helin [00:00:03]:
Kahvia, teetä vai mustikkamehua? Tervetuloa Kapitulin kahvipöytään. Kuuntelet Kapitulin kahvipöydässä -podcastia, jossa keskustelemme aiheista, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisia kirkossa, Lapuan hiippakunnassa ja sen seurakunnissa. Tänään kahvikupin äärelle ovat saapuneet Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko ja Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja Pauliina Parhiala. Molemmilla on runsaasti kokemusta erilaisista kansainvälisistä tehtävistä maailmanlaajan kirkon palveluksessa, aika paljon muuallakin kuin kotimaamme kamaralla. Lämpimästi tervetuloa, Pauliina ja Risto.
Pauliina Parhiala [00:00:36]:
Kiitoksia.
Risto Jukko [00:00:37]:
Kiitos, kiitos.
Jukka Helin [00:00:39]: Meistä suomalaisista valtaosa elää elämänsä koivun ja tähden alla. Teillä on kovin erilainen polku. Se on johtanut monen vaiheen kautta nykyisiin tehtäviinne. Haluaisitteko kertoa jonkin kokemuksenne kaukana kotoa ja valottaa, miten se vaikuttaa toimintaanne vastuullisissa tehtävissänne tänään?
Pauliina Parhiala [00:00:56]:
Voisin vaikka aloittaa. Taustani on sen kaltainen, että olen viisikymppinen ihminen, olen 30 vuotta tehnyt töitä. Olen opettaja ja pappi koulutukseltani, mutta valtaosan työurastani olen tehnyt kansainvälisissä tehtävissä Keski- ja Itä-Afrikassa, Lähi-idässä ja Euroopassa. Olen toiminut kirkollisessa työssä nyt oikeastaan viimeiset 15 vuotta.
Ehkä kaksi erilaista kokemusta, jotka voisin jakaa:
Yhtäältä tuolloin vuonna 2018 toimin Luterilaisen maailmanliiton edustajana Jerusalemissa. Teimme monenlaista työtä Länsirannalla, Gazassa ja Itä-Jerusalemissa. Siihen kohtaan osui Donald Trumpin oleminen Yhdysvaltain presidenttinä. Hän päätti vetää kaiken rahoituksen pois Itä-Jerusalemin sairaaloilta, mitä Yhdysvalloista oli tullut. Tällä oli aivan katastrofaaliset vaikutukset terveyssektoriin Palestiinassa ja sitä myötä myöskin Luterilaisen maailmanliiton ylläpitämään Augusta Victoria -sairaalaan, joka vastaa leijonan osasta palestiinalaisten syöpähoidoista ja myöskin muista, esimerkiksi diabetes- ja munuaishoidoista. Tuossa tilanteessa jouduttiin ikään kuin hyvin nopealla aikataululla miettimään monet asiat uusiksi ja keräämään valtavat määrät taloudellisia resursseja eri puolilta, jotta sitten elämää säilyttävät hoidot saattoivat jatkua.
Samaan yhteyteen osui sitten myöskin siinä kohtaa aika paha kahakka Gazan rajalla israelilaisten sotilaiden ja palestiinalaisten välillä. Se oli hätäaputilanne, jossa kaikki näköalat olivat aika toivottomia. Päästiin kuitenkin eteenpäin ja itse asiassa aika hyvinkin. Saatiin kansainvälinen yhteisö sitten vahvasti Itä-Jerusalemin sairaaloiden tueksi ja taas päästiin ikään kuin tekemään töitä eteenpäin.
Sitten toinen ajatus, joka mulle tulee mieleen, on kun toimin kansainvälisen kirkollisen ACT Alliance-verkoston johtajana. Sehän on Lähetysseuran ja Kirkon Ulkomaan avun kansainvälinen verkosto. Toimin Genevessä, ja silloin oli käynnissä ilmastoneuvottelut. Tehtiin Pariisin ilmastosopimusta ja siellä tietenkin myös kirkot ja kirkolliset järjestöt vahvasti vaikuttajina mukana. Tuli mieleen monta hetkeä niiden pitkään vuosia kestäneiden neuvotteluiden yhteydessä, jossa ikään kuin neuvotteluosapuolet eivät päässeet eteenpäin. Kirkkojen maailmanneuvosto, ACT Alliance, muut ekumeeniset toimijat, me toimme näitä neuvotteluita ikään kuin virallisen neuvotteluraiteen ulkopuolella kohtaamiseen ja yritimme edistää yhteistä näkyä. Monet kansalaisjärjestöt marssivat pois neuvotteluista, mutta me ikään kuin pysyimme siellä ja yritimme auttaa osapuolia menemään eteenpäin.
No, tänä päivänä tietysti Pariisin ilmastosopimusta parjataan, että se ei ole tarpeeksi kunnianhimoinen. Mutta monesti olen itse miettinyt sitä, että olisiko siitä tullut niin kunnianhimoinen, jos kirkot ja kristilliset yhteisöt eivät olisi auttaneet näitä neuvotteluita etenemään?
No, miksi nämä kaksi esimerkkiä? Ajattelen, että toivo paremmasta maailmasta on todella konkreettinen ja se on mahdollinen. Meidän täytyy vaan tehdä töitä ja rukoilla sen puolesta. Jotenkin sellainen ajatus siitä, että tehtävämme kristittyinä on tehdä tätä Jumalan valtakuntaa näkyväksi. Se on jo meidän keskuudessamme. Jonain päivänä tulee ikään kuin se suunnitelma, minkä me tiedämme olevan totta, että parempaa on edessäpäin, niin se tulee näkyväksi kaikille. Nyt vaan sinnikkäästi ja hyvällä mielellä tätä suunnitelmaa paljastamaan.
Risto Jukko [00:05:07]:
Tulee mieleen tällainen esimerkki, kun toimin Pariisissa yhden luterilaisen paikallisseurakunnan pastorina, toisena sellaisena: Kollegani oli siis ranskalainen. Meillä oli hyvin maahanmuuttajavoittoinen väestö näissä seurakuntalaisissa. Sitten siellä oli yksi pariskunta, joka oli, sanotaanko hieman muista poikkeava. Ehkä jotkut luonnehtivat heitä vähän reppanoiksikin ja ilmeisesti olivat suhteellisen varattomia henkilöitä. En ihan näistä taustoista koskaan päässyt selvyyteen, mutta sitten tuli joulu. En muista enää vuotta, mutta eletään jossain tuossa 2000-luvun alkupuolella. Tulee joulu. Me saimme kuulla, että tätä pariskuntaa ei oikeastaan… että he viettävät sen joulun keskenään. Silloin meille tuli ajatus, että mitäpäs jos kutsuisimme heidät meille joulua viettämään jouluaterialle? Tätä kysyimme heiltä, ja he ilahtuivat kovasti ja ottivat kutsun vastaan. Me sitten perheessä tosiaan valmistelimme mielestämme hyvän suomalaisen jouluaterian heitä varten ja odotimme heitä innolla, että tästä tulee oikein mukava joulu heidän ja lastemme kanssa. He sitten saapuivat ja se, mikä ensimmäisenä pisti silmään oli, että heillä oli kovin paljon kannettavaa mukanaan. Ja sitten, kun he pääsivät sisään ja siinä sitten kerroimme, että tässä kohta sitten lämmitetään ruokaa ja syödään hyvä suomalainen jouluateria. He sanoivat, että he ajattelivat, että kun me tätä joulua yhdessä vietämme, niin hekin haluavat osallistua. He toivat ranskalaisesta näkökulmasta ranskalaiseen jouluateriaan kuuluvia monenlaisia ruokatarvikkeita, joita en nyt tässä lähde luetteloimaan sen pidemmälle. Mutta voitte arvata, että siellä oli aika tällaisia gourmandeja ja excuisejakin ruokatavaroita mukana heidän kasseissaan. Siitä oppi, ja siinä hetkessä muistan, miten ajattelin, että ei koskaan, koskaan kannata luottaa siihen, miltä ihminen näyttää tai minkälaista kuvaa toiset heistä luovat, vaan aina se on se ihminen, joka on siellä aitona ja joka lähtökohtaisesti on avoin vuorovaikutukselle, ystävyydelle ja luottamukselle. Silloin kun tämä syntyy, niin silloin myöskin se johtaa sellaiseen toimintaan, joka synnyttää toivoa itsessä ja toisissa. Tämä oli sellainen opetus, jota en ole unohtanut ja toivon, etten koskaan unohda.
Pauliina Parhiala [00:08:19]:
Kuulosti ihanalta jouluillalta. Kuvittelin tämän kaiken silmissäni. Olisinpa päässyt sinne pöytään mukaan.
Jukka Helin [00:08:27]:
Sait siinä tärkeän opin.
Risto Jukko [00:08:29]:
Erittäin, joo. Ja huomaatteko, että tässä ei ollut kyse siitä, että me ikään kuin opettaisimme toisia tai jakaisimme toisillemme hyvästä, vaan se tilanne kääntyi oikeastaan ihan päinvastoin. Me opimme, ainakin minä opin ja uskon, että meidän perheessämme kaikki oppivat – koska me puhuimme siitä jälkeenpäin paljon keskenämme – mitä siinä oikein tapahtui. Se oli erittäin mielenkiintoinen. Ja tietysti tähän pariskuntaan loi meidän ja heidän välille sellaisen hyvän suhteen, joka kesti sitten ihan loppuun asti.
Jukka Helin [00:09:01]:
Upea kertomus ja sillä tuntuu olleen sitten vaikutusta ajatteluusi nytkin nykyisessä työssäsi.
Risto Jukko [00:09:08]:
Juuri näin.
Jukka Helin [00:09:09]:
Te kerroitte kokemuksianne tuolta ulkomailta. Nythän kävi niin, että meidän suomalaisten kutsustamme suuri joukko kansainvälisiä vieraita, meidän suomalaisten kansainvälisten kumppanuuskirkkojen edustajia, kokoontui elokuussa lähetyskumppanuusneuvotteluun. Viikon aikana kuultiin ympäri maailmaa monenlaista siitä, mitä Jumalan tahdon toteutuminen maailmassa on ja mitä sen pitäisi olla. Risto, olit pääarkkitehtina tässä kokoontumisessa. Millaisia tavoitteita asetit sille kokoontumiselle ja miten ne toteutuivat?
Risto Jukko [00:09:38]:
No siis, mehän asetimme niitä yhdessä. Vaikka olinkin pääarkkitehtina, niin kuin sanoit, niin toki ne oli yhdessä läpi mietitty ja laajemmalla joukolla. Mutta siis lähtökohtaisesti kaksi tai kolme tärkeää tavoitetta olivat, miten me voisimme vahvistaa kirkkomme näkemystä ja identiteettiä itsestään missionaarisena, kristittyjen ykseyttä ja yhteyttä luovana globaalina toimijana, koska se tapahtuu nimenomaan näiden kumppanuuksien ja kumppanikirkkojen kautta.
Ja sitten toinen oli se, mitä me voimme tällaisessa vastavuoroisessa vuorovaikutteisessa suhteessa yhdessä heidän kanssaan keskustellen oppia toisiltamme. Esimerkiksi sen viikon aikana ne teemapäivät tai teemat, joita siellä pienimmissä työpajoissa käsiteltiin, niin ne kaikki olivat näiden kumppanikirkkojen omista toivomuksista nousevia. Eli tällä lailla pyrimme saamaan heidän osallistumisensa ja osallisuutensa mahdollisimman suureksi. Se, miten se onnistui, niin tällä hetkellä – siitähän ei ole kovin pitkä aika, kun se päättyi – niin en vielä pysty ihan tarkkaan sanomaan, koska me keräämme tällä hetkellä palautetta. Mutta välitön palaute on ollut pääosin myönteistä. Ilmeisesti ainakin tätä vastavuoroisuutta on tapahtunut. Mutta kuinka paljon sitten kirkossamme noin yleisellä tasolla, seurakuntatasolla ja hiippakuntatasolla tällainen näkemys itsestämme tärkeänä osana tätä Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa. Miten se on toteutunut, niin se tietysti jää vielä nähtäväksi.
Jukka Helin [00:11:20]:
Pauliina, johdat kirkkomme suurinta lähetysjärjestöä, jolla on yli 20 kumppanuuskirkkoa ympäri maailmaa. Monesta oli vierailija tai edustaja. Millaista antia näiden kirkkojen korkeiden edustajien kohtaaminen tuotti sinulle?
Pauliina Parhiala [00:11:39]:
Lähetysseuralla on noin 100 kumppanikirkkoa tai organisaatiota ja heistä tosiaan parikymmentä oli nyt mukana kirkon lähetyskumppanuusneuvottelussa. Meillä on ollut aika pitkä prosessi keväästä alkaen. Olemme käyneet kumppaneidemme kanssa keskustelua tulevaisuudesta ja keskinäisistä suhteistamme. Siinä samassa yhteydessä olemme vähän miettineet yhdessä sitä, mihin Lähetysseura sitten panostaa jatkossa. Osa näistä kumppaneista tosiaan oli nyt Helsingissä myös vielä jatkamassa tätä dialogia. Kyllä mulla oli vahvasti johdon keskinäinen vertaistuen ilmapiiri mielessä ensimmäisenä. Ihmiset kyllä nauttivat niistä kohtaamisista. Nämä ovat varmaan aika yksinäisiä myöskin nämä kirkkojen johtajat tehtävissään. He saivat tavata toinen toisiaan. He saivat vuorovaikuttaa meidän kanssamme. Siinä oli kyllä sellaista iloista puheen sorinaa ja jotenkin keskinäistä toinen toistemme taakkojen kantamisen tunnelmaa. Mulla on sellainen luulo, että isossa kuvassa se tulevaisuuden näky siitä, miten me toimimme yhdessä, on yhteinen. Paljon on toiveita siitä, että entistä enemmän oppisimme toinen toisiltamme vertaisuuden hengessä.
Jonkin verran keskustellaan sitten vallanjaosta, miten esimerkiksi vaikkapa Lähetysseura nyt tässä tapauksessa, niin voisi vielä enemmän ikään kuin osallistaa näitä kumppaneita suunnitteluun, toteutukseen, päätöksentekoon ja arviointiin. Tätä haluamme mekin. Mutta se, mikä ehkä jäi mietityttämään, oli se, että jonkin verran meillä on erilaisia tavallaan painotuksia, ehkä teologioitakin, jos näin voisi sanoa. Esimerkiksi tuossa, meillä oli tällainen Lähetysseuran kumppanikonsultaatiotapaaminen ennen tätä kirkon virallista keskustelua, niin siellä esimerkiksi tämä kysymys inkluusiosta nousi esille. Aika monille paikalla olleille se on tärkeä tavoite, että kirkko on tämmöinen inklusiivinen yhteisö, jossa hyvin erilaiset ihmiset voivat osallistua kirkon elämään ja päätöksentekoon, esimerkiksi nuoret, naiset ja vammaiset henkilöt. Mutta jotkut sanoivat ihan suoraan, että ei tämä ole heille erityinen tavoite. Jopa ehkä vähän siinä hengessä, että onko tämä nyt vähän tällainen länsimainen ajatus. Ja niin kuin totesinkin siellä, että meidän täytyy jatkaa tästä keskustelua.
Ajattelen, että parhaimmillaanhan tämä kumppanuus on sellaista, että kuljemme yhdessä. Emme kavahda aiheita, joista saatamme olla erimielisiä, mutta voimme vuoropuhella toistemme kanssa. Ajattelen, että tätä meidän on hyvä jatkaa, koska luottamus on olemassa ja luottamus on kunnossa. Sitten voimme puhua myös sellaisista asioista, joissa emme ihan vielä näe toisiamme silmästä silmään.
Jukka Helin [00:14:41]:
Tässä on jo vilahtanut se ajatus, että jos me vain omissa seurakunnissamme pohdimme lähetystä ja sen tekemisen tapoja, niin meillä on väistämättä vanhentunut käsitys siitä, miten lähetystyötä tehdään. Ainakin itse huomaan, että sieltä jostain lapsuudesta asti olen kantanut mieleni perukoilla sellaisia kuvia, lähetyssaarnaajasta julistamassa evankeliumia pakanoille jossakin alkeellisissa oloissa. Toki minä tiedän, että se on vanhentunut kuva, mutta jossain siellä se on. Ja vaikka se on väärä kuva, niin jollakin tavalla kannan sitä mukanani. Mutta millainen se kuva on oikeasti?
Risto Jukko [00:15:24]:
Tuo on, Jukka, oikein vaikea kysymys, koska siis lähetyshän on Jumalan rakkauden suurta liikettä tässä maailmassa, joka on osa Jumalan olemusta. Silloin ajattelemme, että kysymys on oikeastaan siitä, että millainen Jumala on, Jumalan rakkaus. Eli siitä lähtökohdasta käsin ja viitaten siihen, mitä sanoit, niin lähetys on erittäin moni-ilmeistä ja monimuotoista tänä päivänä. Se tapahtuu kaikkialta kaikkialle. Siinä tapahtuu paljon esimerkiksi tällaisten erilaisten hyvin kevyiden verkostomaisten toimijoiden kautta. Kukaan ei oikeastaan pysy ihan tarkkaan perillä. Jonkinlaisia ymmärryksiä saattaa olla, mutta se liike on niin nopeaa tällä hetkellä. Siinä saattaa joku verkosto olla olemassa, sitten se hajoaa. Se muutaman vuoden päästä perustetaan uudelleen hieman toisella nimellä niin, että siitä ei edes löydä mitään informaatiota. Siitä ei välttämättä tiedä, kun on niin itsenäisiä, ei-tunnustuksellisia toimijoita, jotka eivät välttämättä ole edes kovin suuressa yhteydessä mihinkään paikallisiin kirkkoihin tai muihin. Eli siinä ovat tällaiset monentyyppiset.
Sitten on tämä kirkkojen tekemä vakiintuneiden toimijoiden kautta tapahtuva lähetysyhteistyö, joka on helpommin hahmotettavissa, joka sekin tänä päivänä on erittäin moni-ilmeistä ja monimuotoista. Yhtä perusteellista määritelmää lähetystyöllekään ei ole olemassa mielestäni.
Pauliina Parhiala [00:17:01]:
Joo, ajattelen aika samalla tavalla. Se on tosiaan sitä Jumalan lähetystä maailmassa, johon me ihmiset saamme sitten osallistua. Se omalla tavallaan yhtäältä on sitä, mitä kirkot ovat ja on sitä, mitä kirkot tekevät. Ja se on moninapaista. Se ei siis ole sitä, että jostain lähetetään jonnekin jotakin, vaan se on ennen kaikkea yhteistyötä. Se on samaan aikaan paikallista ja kansainvälistä ja se on tosi kokonaisvaltaista. Vähän niin kuin kristillisen antropologian mukaan, se huomioi ihmisen kokonaisuutena. Meidän kaikki tarpeemme on tärkeitä. Meidän hengelliset tarpeemme, meidän ruumiilliset tarpeemme, ne ovat kaikki tärkeitä. Se on tämmöinen kokonaisuus. Ehkä ennen kaikkea korostaisin yhteistyön merkitystä tässä. Lähetystyö liittää yhteen niitä erilaisia voimavaroja, joita meillä on. Silloin kun se perustuu vuorovaikutukseen ja aktiiviseen yhteiseen suunnitteluun, niin sehän parhaimmillaan on tosi tarkoituksenmukainen tapa osallistua Jumalan työhön maailmassa.
Jukka Helin [00:18:10]:
Kirkon lähetystyö, sehän on kirkon tehtävän aivan ytimessä, tuo missio. Se on tehtävä, jonka Jeesus itse asiassa antoi kaste- ja lähetyskäskyssä. Tästä huolimatta meidän kirkkommehan ei tee lähetystyötä tavallaan itse ikään kuin kirkko-organisaationa, vaan on ikään kuin antanut mandaatin tähän joukolle järjestöjä. Ne ovat syntyneet parin sadan vuoden aikana ja erityisesti viimeisten vuosikymmenien aikana ikään kuin kukin omista lähtökohdistaan ja tekevät työtä omilla profiileillaan.
Risto, johtamasi lähetystyön keskuksen tehtävä on jollakin tavalla koordinoida ja rakentaa yhteistyötä. Itse asiassa juuri mitä Pauliina äsken sanoi, että tämän yhteistyön rakentaminen tässä taitaa olla aika keskeistä. Tietämättömälle kuulijalle kertoisitko, minkälaista se työ on?
Risto Jukko [00:18:57]:
Joo, se on hyvin monimuotoista. Ehkä se tärkein väline, minkä kautta tätä yhteistyötä on kirkon taholta haluttu luoda, on tämä niin sanottu perussopimus, joka siis on ollut voimassa vuodesta 2013 kirkon kirkolliskokouksen hyväksymien kirkon lähetysjärjestöjen kanssa. Siinä nämä järjestöt sitoutuvat yhteistyöhön toistensa kanssa. Sitten tietysti jää ikään kuin meidän toiminnallisella tasolla määriteltäväksi, mitä se yhteistyö nyt kaiken kaikkiaan sitten on. Mutta annan nyt siis muutamia esimerkkejä:
Meillä on paitsi vuosittain yhteinen keskustelu, sitä kutsutaan ohjauskeskusteluksi. Sillä voisi olla joku muukin nimi. Mutta joka tapauksessa jokaisen järjestön kanssa, jossa ikään kuin tarkistetaan ja paalutetaan sitä, missä maisemassa kukin järjestö liikkuu. Meillä on säännöllisiä tapaamisia järjestöjen johtajien kanssa, muun muassa Pauliinan ja muiden järjestöjohtajien kanssa, jossa mietitään erilaisia teemoja ja mietitään näitä asioita, nimenomaan tästä Pauliinan mainitseman yhteistyön näkökulmasta.
Meillä on myös samantapaisia kohtaamisia ja kokouksia viestinnästä vastaavien, koulutuksesta vastaavien, kansainvälisestä työstä vastaavien, eli oikeastaan käydään läpi se koko järjestöjen monimuotoinen toimintakenttä. Eli heidän kanssaan siis yhdessä, jolloin jokainen järjestössä tulee tietoiseksi siitä, mitä toiset tekevät. Ja toisaalta sitten tarkistetaan sitä, että missä liikkuu sellaisia alueita, tai missä on sellaisia alueita, joissa voitaisiin sitä yhteistyötä ikään kuin tiivistää. Samalla myöskin purkaa mahdollisia päällekkäisyyksiä. Eli tämän tapaista meillä on käynnissä. Sitten toinen tärkeä tietysti, missä yhteistyötä halutaan myös rakentaa, on suhteessa seurakuntiin, joiden tarpeisiin halutaan tuottaa erilaista materiaalia. Ottaen huomioon nimenomaan lähetysjärjestöjen yhteistyö ja moninaisuus.
Jukka Helin [00:20:56]:
Yhteistyön ja vuorovaikutuksen näkökulma tulee tässä kyllä tosi vahvasti, ja se on hienoa kuulla. Pauliina, vierailit tässä eräässä Lapuan hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksessa. Haastoit siellä kuulijoita pohtimaan, keiden lähtökohdista tai kenen lähtökohdista lähetystyötä oikeastaan tehdään. Avaisitko pikkuisen, mitä tarkoitit tällä kysymyksellä ja miksi tämä kysymys on seurakuntien kannalta tärkeä ja ajankohtainen?
Pauliina Parhiala [00:21:26]:
Joo, ajattelen, että aika usein kun puhumme lähetyksestä, niin ne asiat, mitä me ikään kuin toivomme siltä lähetykseltä, ovat sellaisia, jotka vastaavat meidän tarpeisiimme ja jotka tekisivät lähetyksestä ikään kuin meille helpointa. Tämä on kuitenkin, niin kuin tämänkin keskustelun aikana on käynyt ilmi, niin tämä tapahtuu siis yhteistyössä, jolloin me emme voi tulla yksin siihen pöytään ja sanoa, että hei me edellytämme nyt tämän kaltaista lähetystä. Vaan että siinä on se toinen osapuoli, jonka kontekstissa se tapahtuu, jolloin on tosi tärkeää yhdessä ymmärtää sitä toimintaympäristöä, mitkä ne tarpeet siellä ovat, mitkä ovat niitä asioita, jotka ihmistä ja kirkkoa ja kirkon toimijuutta siinä ympäristössä haastavat. Ja sitten pyrkiä niihin tukeutuen tekemään niitä toiminnallisia suunnitelmia.
Myöskin meillä saattaa olla oma käsityksemme kirkon tehtävästä, joka perustuu yhteiskuntaamme ja kristilliseen perinteeseemme. Mutta tosi monissa toimintamaissa kirkon tehtävä on itse asiassa paljon laajempi. Kirkolla saattaa olla esimerkiksi vastuulla leijonan osa vaikkapa julkisista palveluista, jolloin kirkolla ei ehkä ole sitä etuoikeuttakaan, että he voisivat vetäytyä toteuttamaan vain jotain tiettyä tehtävää. Esimerkiksi vain evankelioinnin tehtävää, vaikka se olisikin siellä kirkon ihan ytimessä siinä omassa ajattelussa aivan keskeinen.
Meillä saattaa olla esimerkiksi sellaisia toiveita itsellämme, että saisimme lähetyksellemme – me puhumme aika usein lähetyksen kasvoista – että saisimme lähetyksellemme sellaiset kasvot, jotka olisivat mahdollisimman samankaltaiset omien kasvojemme kanssa, jotta meidän olisi helpointa sitä lähetystä kommunikoida ja ymmärtää. Mutta itse asiassa tänä päivänähän lähetystä tekee hyvin moninainen joukko ihmisiä eri kirkoissa. Nämä kasvot ovat kovin moninaiset myöskin. Meidän täytyisi jotenkin jaksaa siihen suostua, koska se on se todellisuus. Se ei aina ole meille se helpoin.
Otan tässä konkreettisen esimerkin. Aina välillä minulta kysytään, miksi Lähetysseura esimerkiksi painiskelee ilmastonmuutokseen liittyvien kysymysten kanssa, että emmehän me nyt ole mikään luonnonsuojelujärjestö. Siihen usein tapaan vastata, että itse asiassa pelastus on tarkoitettu kaikille luoduille. On ihan relevanttia lähetysjärjestönkin kiinnostua luomakunnasta laajemmin. Mutta tosiasiassa meidän kumppanikirkoillemme, monille, tämähän on se konteksti, jossa pyritään nyt suojelemaan elämää kuolemalta. Se on heille kiireellinen, se on välttämätön. Se on se ympäristö, jossa heidän työnsä toteutuu. Siellä he ovat kirkko, he ovat luomassa toivoa ihmisille.
Olisi omituista, että me tällaisen todellisuuden maapallollamme vain sivuuttaisimme syrjään sen takia, että emme vielä tunne ilmastonmuutoksen tosi kouraisevia vaikutuksia kotimaassamme niin syvällisesti. Tässä vaikka yksi esimerkki siitä, mitä tarkoitan sillä, että me emme voi vain omista lähtökohdistamme tätä määritellä.
Jukka Helin [00:24:41]:
Puhut kuitenkin meidän omista kasvoistamme. Kuinka ollakaan, Risto, sulla on tähän aika hauska juttu. Haastoit tässä kuulijoitasi, juuri näitä samaisia kirkkoherroja, pohtimaan sitä, että lähetystyö ei ole vain jotain kaukaista, vaan lähtee itse asiassa hyvin läheltä. Otit esiin sen, että kun katsoo peiliin, näkee mistä se lähtee. Avaisitko pikkuisen tätä ajatusta?
Risto Jukko [00:25:03]:
Joo, siis tietysti sehän on luterilaista teologiaakin, että ihminen on yhtä aikaa syntinen ja vanhurskautettu, eli se mikä on se oma kuva itsestä. Laajemmassa mittakaavassa se liittyy siihen yhteyteen, kun viimeaikaisessa lähetyskeskustelussa on noussut ymmärrys siitä, että kasteen kautta meidät on kutsuttu myös osallistumaan siihen Jumalan suureen lähetystehtävään, ottamaan osaa toteuttamaan Kristuksen lähetyskäskyä opettamalla, kastamalla ja menemällä, tai missä järjestyksessä nyt haluaa. Kun se on opetuslapseus, niin se on myös yhtä aikaa kutsu minulle, se on yhtä aikaa kutsu siihen opetuslasten yhteisöön, joka taas yhteisö on osa sitä maailmanlaajaa yhteisöä ja maailmaa, ihmiskuntaa. Eli tavallaan se kerrannaisvaikutus. Se lähtee sieltä peilin äärestä toki, mutta se kyllä laajenee sitten hyvin paljon enemmän.
Jukka Helin [00:26:05]:
Peilistä näkyy paitsi omat kasvot myös koko maailma.
Risto Jukko [00:26:07]: Kyllä vain.
Jukka Helin [00:26:10]:
Ajattelin lopettaa ihan pieneen kysymykseen. Millaisena näette lähetystyön tulevaisuuden?
Pauliina Parhiala [00:26:16]:
No tuo on tietysti hirveän valtava, iso kysymys. Mulle tulee itselleni mieleen kaksi tietyllä tavalla keskenään aika erilaista, ehkä jopa ristiriitaista vastausta. Mutta haluaisin nähdä, että nämä ovat keskinäisriippuvaisia, toisiinsa kytkeytyneitä. Yhtäältä ajattelen niin, että mikä helpotus, mikä suuri helpotus, että tämä on kuitenkin Jumalan työtä maailmassa. Jotenkin emme tiedä kaikkea eikä meidän tarvitse tietää. Tärkeimmän me tiedämme. Paremmat ajat ovat edessäpäin ja siihen me saamme kristittyinä uskoa. Tietyllä tavalla tämä on Jumalan suunnitelmissa. Meidän ei tarvitse tietää. Mutta sitten se toinen puoli, ehkä vähän ristiriitainen on se, että ajattelen, että sitten se kirkkojen oleminen, tekeminen ja miten me tässä toimimme, niin onhan se sitten aika paljon myös meidän käsissämme. Meidän valintojamme, meidän suunnitelmiamme, se kuinka rohkeasti uskallamme tätä työtä tehdä. Nämä liittyvät tietenkin toisiinsa, siis Pyhän Hengen työn kautta. Mutta jollakin tavalla ovathan ne vähän ehkä ristiriitaiseltakin tuntuvia. Mutta ajattelen, että tässä voi olla kuitenkin niin, että on paljon hyvää edessä.
Risto Jukko [00:27:34]:
Itse ajattelen vähän samantapaisesti. Ajattelen näin, että siis tulevaisuus on yksin Jumalan käsissä ja koska lähetys on Jumalan lähetystä, niin sillä lailla se menee joka tapauksessa eteenpäin. Joko meidän siihen osallistumalla, tai siis osallistuen, tai sitten niin, että emme osallistu. Siitä huolimatta Jumala tekee työtään kaiken aikaa. Ehkä jopa meistä huolimatta. Se on toinen ajatus. Ja toinen ajatus on se, että kyllä kirkko, Kristuksen kirkko, kun se on lähetetty ja kutsuttu tähän maailmaan, niin se pysyy täällä aina paruusiaan saakka.
Jukka Helin [00:28:18]:
Olemme viettäneet tämän kahvihetken lähetystyön kirkon tehtävän ytimeen kuuluvan asian parissa. Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja Pauliina Parhiala ja Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko, lämmin kiitos teille tästä keskustelusta.
Pauliina Parhiala [00:28:33]:
Kiitos.
Risto Jukko [00:28:33]:
Kiitos.
Jukka Helin [00:28:34]:
Minä olen Jukka Helin kapitulista. Kiitos myös sinulle, joka olet kuunnellut tätä keskustelua Kapitulin kahvipöydästä tänään. Tällä kertaa aiheena oli siis kirkkomme lähetystyö ja seuraavalla kerralla vuorossa ovat uudet aiheet ja tuoreet pullat. Klikkaahan podcastin etusivulla olevaa kellosymbolia, niin saat jatkossa ilmoituksen aina, kun uusi jakso ilmestyy. Otamme mielellämme myös vastaan vinkkejä siitä, mistä juuri sinä haluaisit keskusteltavan.