Kapitulin kahvipöydässä: Pyhiinvaelluksista (7.6.2024)
Mitä pyhiinvaellus oikein on, pitääkö sellaiselle lähteä aina kauas vai käykö se kotinurkillakin? Voiko juosten pyhiinvaeltaa, entä autolla? Asiasta keskustelemassa kokeneet pyhiinvaeltajat, projektipäällikkö Annastiina Papinaho ja kirjailija Kaisa Kariranta. Kapitulista mukana kaupunkipyhiinvaeltaja Mirca Mäensivu-Puukko.
Tekstivastine:
Taltioinnin kesto: 00:33:22
Mirca Mäensivu-Puukko [00:00:06]:
Kahvia teetä vai mustikkamehua. Tervetuloa Kapitulin kahvipöytään. Kuuntelet siis Kapitulin kahvipöydässä -podcastia, jossa keskustelemme aiheista, jotka juuri nyt ovat ajankohtaisia kirkossa, Lapuan hiippakunnissa ja sen seurakunnissa. Tänään kahvikupin äärellä pyhiinvaelluksesta keskustelemassa ovat kokeneet pyhiinvaeltajat: pyhiinvaellustoiminnan projektipäällikkö Annastiina Papinaho sekä pastori, kirjailija Kaisa Kariranta. Ja minä olen Mirca Mäensivu-Puukko. Pyhiinvaellus on ikiaikaista ja nykyaikaista yhtä aikaa. Se pohjaa ikivanhaan perinteeseen, mutta elää ja uusiutuu tässä ajassa. Pyhiinvaellus on vaeltamista pyhiin paikkoihin, mutta myös syvällisen läsnäolon sävyttämää kulkemista niin metsäpoluilla kuin kulttuurimaisemassa. Se on vaellusta, joka kutsuu katsomaan tuttua tuorein silmin, oivaltamaan uutta, näkemään merkityksiä ja pysähtymään ihmeen äärellä. Näillä sanoilla kuvataan pyhiinvaellusta pyhiinvaellus.fi-sivuilla. Tervetuloa Annastiina ja Kaisa meidän kahvipöytäämme.
Annastiina Papinaho [00:01:18]:
Kiitos.
Kaisa Kariranta [00:01:19]:
Kiitos.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:01:20]:
Jos teidän itsenne pitäisi liittää asiasanat aiheeseen pyhiinvaellus, mitkä teidän sananne olisivat?
Annastiina Papinaho [00:01:27]:
Pyhiinvaellus on tosiaan ilmiö, joka ei tavallaan typisty muutamaan sanaan. Olen sitä paljon omassa työssäni pohdiskellut ja miettinyt millä tavalla sitä voisi kuvailla sellaisellekin ihmiselle, jolle pyhiinvaellus ei ole kauhean tuttua. Olen kokenut itse, että aika hyödylliset ovat Ruotsin kirkon Vadstenan pyhiinvaelluskeskuksen perustajan Hans-Erik Lindströmin seitsemän pyhiinvaelluksen avainsanaa. Ajattelen, että ne tavoittavat pyhiinvaelluksen kokemuksellisesta puolesta ja tavallaan universaaliudesta aika hyvin. Nämä avainsanat ovat siis kiireettömyys, yksinkertaisuus, hengellisyys, hiljaisuus, huolettomuus, vapaus ja jakaminen. Ja minä ajattelen, että on se pyhiinvaellus sitten tosi lyhyt – kirkossa sisällä tehty
pyhiinvaellus, kirkosta kirkkoon tai luontopyhiinvaellus – tai monen viikon pyhiinvaellus, niin tavalla tai toisella jotenkin nämä siihen liittäisin. Minusta ne kuvaavat jotenkin tätä kokonaisvaltaista ilmiötä aika hyvin.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:02:53]:
Mitä sinä Kaisa ajattelet? Tavoititko noita sanoja, joita Annastiina tuossa luetteli?
Kaisa Kariranta [00:03:01]:
Minä tässä samaan aikaan – luonnollisesti, etten kuuntele – yritän miettiä omaa vastaustani. Kaivella sellaista sanontaa, jonka kuulin kerran Antti Kruusilta, kun oltiin Assisissa käymässä Roomasta. Pyhiinvaelluksella ei ole onnettomuuksia tai virheitä, vaan kaikki mikä tapahtuu on pyhiinvaellusta. Lähdettiin Assisiin Roomasta sillä tavoin, että olin juuri hävittänyt tai lompakkoni oli varastettu. Minun oli ollut tarkoitus lähteä junalla käymään Roomasta työmatkan yhteydessä Assisissa. Halusin nähdä sen paikan. Ei ollut rahaa lähteä. Espoolainen pappi sattui olemaan siellä ja hän vuokrasi auton ja kysyi, että haluatko lähteä mukaan. Niinpä sitten ajeltiin vuoristoteitä Assisiin. Se on oikeastaan se, mitä minä ajattelen pyhiinvaelluksesta. Sitä eivät määrittele sanat tai päämäärät tai edes kulkuväline, vaan se asenne. Kaikki mitä sillä matkalla tapahtuu, niin kuuluu siihen. Kun tuollaisella asenteella lähtee, niin jopa se italialaisella poliisiasemalla italiaksi asian selittäminen muuttuu hengelliseksi harjoitukseksi.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:04:30]:
Aika kiva tarina. Vaikka en tietenkään tarkoita, että oli kiva, että sinulta varastettiin mitään. Mutta kiva kuulla. Ja olisikin itse asiassa nyt ihan kiva kuulla siitä, että millä tavalla te olette itse löytäneet pyhiinvaelluksen omaan elämäänne?
Kaisa Kariranta [00:04:48]:
Joo, tulee mieleen. Minulla oli yksi kesä sellainen – siitä on jo aikaa -, jolloin oli lomaa, oli vähän rahaa. Minä olin tullut juuri yhdestä reissusta ja mietin, että lähtisinkö tuonne Santiago de Compostelian tielle. Vielä pompahtaisin reissusta toiseen reissuun. Jotenkin tajusin, että en jaksa lähteä mihinkään. En halua tuhlaa kaikkia rahojani siihen, että enhän minä tarvitse siihen pyhiinvaellukseen mitään Compostelian tietä. Ja minun ensimmäinen semmoinen pyhiinvaellukseksi nimetty pyhiinvaellus oli Lahdesta Keravalle -väli, jonka kävelin Vanhaa Lahdentietä pitkin 26 kilometrin etapeissa. Menin aina yöksi kotiin. Sen idea oli se, että se oli helppo. Sinne voi mennä ja minä pääsen sieltä kotiin yöksi. Se ei maksa mitään. Ja minä en edes kaivellut mitään upeita luontoreittejä, vaan kuljin sitä paahtavaa tienlaitaa pitkin, koska sitten ei tarvinnut mitään karttoja. Sinne pystyi lähtemään. Se oli minun ensimmäinen pyhiinvaellukseni ja aika mieleenpainuva reissu. Ei ole esimerkiksi koskaan jalat ollut niin pökkelöt, kun siellä oli. Ja semmoinen huomio, että Converset eivät kuitenkaan ole hyvät vaelluskengät. [naurua] Lähdin siis todella sillä menetelmällä, että tänne pitää pystyä lähtemään ihan millä tahansa varusteilla. Hyvät kengät voi kuitenkin olla ihan hyvä juttu.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:06:38]:
Niin, vaikka muuten lähtisi kovinkin köykäisellä varustuksella. No entä Annastiina, miten sinä?
Annastiina Papinaho [00:06:47]:
Minun mielestäni Kaisan tarinassa tiivistyy pyhiinvaelluksen yksi ulottuvuus, löytöretkeily ja toisaalta semmoinen helppous. Aina ei tarvitse lähteä pitkälle matkalle eikä aina tarvitse lähteä kauas pyhiinvaeltamaan, vaan voi löytöretkeillä läheltä. Kaisa oli Lahdesta Keravalle kävellyt. Ja ehkä se, että miten se maisemakin tavallaan muuttaa muotoaan. Ja kun kävelee, niin jotenkin aika hidastuu ja pääsee omiin ajatuksiinsa ja voi kehollisesti rukoilla. Pääsee siihen pyhiinvaelluksen rytmiin mukaan. Jos minä mietin itse, että miten…
Silloin minä en ehkä tiennyt olevani vielä pyhiinvaeltaja, mutta olen siis opiskeluaikoinani löytänyt tieni hiljaisuuden retriitteihin. Silloin kun olen täällä Turussa opiskellut, tässä lähellä on Rymättylä. Rymättylässä on semmoinen retriittikeskus kuin Tammilehto. Muistan, se taisi olla ensimmäinen opiskelijoille suunnattu retriitti, kun pyhäaamuna käveltiin parin kilometrin matka läheiseen Rymättylän Pyhän Jaakobin kirkkoon. Kävin siellä kirkossa silloin ensimmäistä kertaa. Hiljaisuudessa sinne vaellettiin kirkkoon ja osallistuttiin sunnuntaimessuun. Hiljaisuudessa käveltiin parin kilometrin matka takaisin. Siinä huomasin, että nyt oli joku merkillinen. Mitä tässä tapahtui ja mitä me oikein tehtiin. Se oli sellainen kokemus, joka jätti jäljen. Olen sitä sen jälkeen pohdiskellut myöhemminkin. Ehkä se on semmoinen, jonka minä jotenkin liitän ensimmäiseksi pyhiinvaelluskokemukseksi. Sekin oli siis lyhyt matka ja jotenkin semmoista arkista, osaltaan asfalttitietä pitkin. Se oli kuitenkin tosi merkityksellinen. Ja minä ajattelen, että juuri ne reitit, joita voi löytää arjessa. Miten voi helpostikin lähteä matkalle.
Minä olen tehnyt paljon töitä arkeologi, tietokirjailija Ilari Aallon kanssa, joka aina muistuttaa siitä, että silloin keskiajallakin kuitenkin suurin osa ihmisistä lähti ihan tämmöisille arkisille pyhiinvaelluksille. Omaan lähikirkkoon tai kirkosta kirkkoon. Meillä on jäänyt tavallaan sitä aineistoa niistä pitkistä matkoista. Se ehkä sävyttää meidän ajatteluamme, että pyhiinvaellus on aina pitkä matkan kulkemista. Se ei ole aikaisemmin, vuosisatoja sitten ollut sitä, eikä se ole tänä päivänäkään. Ja minä itsekin jotenkin pidän tuosta ajatuksesta, että vaikka minä olen työnikin puolesta saanut paljon pyhiinvaeltaa ja käynyt eri paikoissa ja tehnyt pitkääkin matkaa. Jotenkin se ajatus, että miten mahdollisimman matalalla kynnyksellä ja vaivattomasti pääsee matkaan.
Myöhemmin minä vähän kipuilinkin sen kanssa, että voiko juosten pyhiinvaeltaa, kun ajattelin, että siihen aina liittyy hitaus ja hitaasti kulkeminen. Sitten minä ajattelin, että kyllä voin juostenkin pyhiinvaeltaa. Minä kuljen sellaiselle tutulle paikalle Ravattulan Ristimäelle,
josta on löydetty Suomen vanhin kirkon paikka, juosten. Se on semmoista minun arkista pyhiinvaellustani. Jotenkin näkee sen vuoden kierron ja erilaiset ilmat. Siinä paikassa joku vetää. Kotoa minä sinne lähden ja sieltä kotiin palaan.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:10:37]:
Minusta oli aika kiva, kun te kummatkin ikään kuin omalta osaltanne romutitte sitä… Mikä minussakin on ollut aika pitkään se ajatus, että pyhiinvaellus on jotain, että se on joko pitkää matkaa tai kaukana tapahtuvaa. Jerusalemissa tai Roomassa tai juuri niin kuin Santiago de Compostellassa, nämä olivat mielessäni. Te kummatkin toitte omalla esimerkillänne sitä, että se voi olla aika arkisessa ympäristössä, lähellä tai se voi olla hyvinkin pieniä matkoja.
Kaisa Kariranta [00:11:16]:
Minulla oli tästä sellainen kokemus, että tämän Rooman työreissun jälkeen, jossa kokemukseni pyhiinvaelluksesta mullistui, niin oli vielä työssä järjestetty pyhiinvaellus, jossa minä järkkäsin kävelyreitin, pyöräilyreitin. Se oli ekumeeninen pyhiinvaellus. Ryhdyin katolisten kanssa sopimaan, miten tätä hoidetaan. Katolisen kirkon viestintäjohtaja Marko Tervaportti ilmoitti minulle, että me katoliset voidaan kyllä pyhiinvaeltaa ihan bussilla, että ei tarvitse meidän varaamme laskea tätä kävelyä. Minä ajattelin, että ok. Tämä on teiltä peräisin, niin ehkä tämä sitten on näin.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:12:06]:
Olipa hauska. Mitä ajattelette siitä, että voiko pyhiinvaellukselle teidän mielestänne lähteä ilman, että olisi jotenkin suuresti kaipuuta johonkin hengelliseen tai henkistymiseen tai oivaltamiseen tai ylipäätäänkään mihinkään saavuttamiseen?
Annastiina Papinaho [00:12:24]:
Minun mielestäni ihan ehdottomasti voi, koska minä itse liitän pyhiinvaeltamiseen sellaisen pakottamattomuuden ja suorittamattomuuden. Ja jotenkin sen, että siellä pyhiinvaelluksella tapahtuu se mitä tapahtuu. Usein ne yllättävät asiat ovat niitä kaikista merkityksellisimpiä. Sitä voi lähteä tiettyä kohdetta kohti. Minusta se on arvokasta, että on erilaisia pyhiä paikkoja, joille vaelletaan. Joille on vaellettu vuosisatoja sitten, pitkän aikaa. Minä ajattelen, että on tärkeää, että on sellaisia paikkoja, ovat ne sitten täällä Suomessa tai maailmalla olevia kohteita. Kuitenkin se sellainen vapaus ja yllättävyys minusta aina liittyy siihen pyhiinvaeltamiseen. Ja että usein ne matkalla kohdatut ihmiset ja semmoiset sattumanvaraisetkin kohtaamiset, joita ei voi mitenkään ennakoida. Ne ovat niitä helmiä, jotka usein jäävät mieleen.
Ja minä ajattelen, että se hengellisyyskin, niin se tavallaan elää siinä matkan varrella. Se on niin kokonaisvaltaista. Se on sellaista ruumiin ja kehollista rukousta. Vaikka olisi joku ajatus tai suunnitelma, niin usein voi käydäkin niin kuin juuri vaikka Kaisalle, että tulee ryöstetyksi
tai menee ihan uusiksi. Se ei tarkoita sitä, että se olisi jotenkin vääränlainen tai huono. Siitä voi sitten aueta ihan jotain uutta. Usein juuri sen matkan jälkeen vasta jotenkin hoksaakin mitä siellä on tapahtunut. Ja minä ajattelen, se minkä itse liitän pyhiinvaeltamiseen tavalla tai toisella, niin se on aina semmoista muutosmatkaa. Osalle se voi olla, että se muutos tapahtuu jotenkin tosi rytinälläkin. Tapahtuu joku juttu, josta saa jonkun oivalluksen tai joku oma mielensisäinen asia aukeaa siellä matkalla. Usein se on, että pikkuhiljaa tavallaan oivaltaa niitä asioita, joita sieltä matkalta on tullut.
Kaisa Kariranta [00:14:52]:
Olen itse asiassa pyhiinvaeltanut jo ennen Lahti-Kerava-pyhiinvaellusta. Olen ollut mukana yhtä radiojuttua tekemässä. Pihkalan Panun kanssa käveltiin kivikirkolta kivikirkolle. Kysymykseni siinä oli, että mikä tekee… Miksi tämä ei ole kävelyä, miksi tämä on pyhiinvaellusta. Enkä oikein saanut Panulta siihen vastausta. Minä muistan, että olen lähtenyt hiljaisuushommiinkin samalla lailla. jotenkin pienellä epäilyksen asenteella, että mitä tässä tehdään. Ja ajattelen, että ehkä tavallaan tekisi mieli, että olisipa semmoinen valmis paketti, että nyt minä tilaisin itselleni semmoisen muutosmatkan. Minusta tulisi niin kuin Paulo Coelhosta, että lähtisin kävelemään ja kaikki muuttuisi. Se olisi ihanaa, että voisi postipaketin tilata. Se on milloin mitäkin. Sekä kävely että hiljaisuus. Joskus se tekee jotain ja toisinaan toista ja siihen pitää aina suostua. Minä en voi tilata tältä jutulta hengellisiä kokemuksia. Tai semmoisia hengellisiä kokemuksia kuin minä milloinkin ajattelen. Se suostuminen siihen, että tästä tulee mitä tästä tulee.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:16:13]:
Onko teillä itsellänne käytössä jotain metodeja tai tapoja, joita te voisitte myös vinkata muille, mikä auttaa kenties mieltä pysähtymään?
Kaisa Kariranta [00:16:25]:
Hiljaisuus. Täällä minun koti- tai työseurakunnassani Helsingin Mikaelissa, taitaa olla neljäs kesä, kun järjestetään lähipyhiinvaelluksia. Ei kulttuurimaisemassa, tai tavallaan yhdenlaisen kulttuurin maisemassa, mutta kuljetaan täällä itähelsinkiläistä todellisuutta havainnoiden. Kyllä se yhdessä hiljaa kulkeminen on hämmästyttävän hienoa. Ja vaikkei siinä tapahtuisi mitään, niin silti se on tosi hienoa. Se on usein hirveän vaikeaa. Siinä vaiheessa tekisi mieli kauheasti jutella, kun tulee uusia ihmisiä ja tutustutaan siinä, kun käveleminen on hirveän helppo tapa tutustua. Kaikilla on sama suunta ja me ollaan tekemässä samaa juttua, niin on hirveän… Intoilisi aina, että no miten sinä olet täällä ja mitä… Mutta se, että me tehdään aina pätkiä hiljaisuudessa, niin on minun mielestäni semmoinen menetelmä, jota minä kyllä tykkään käyttää aika paljon. Tykkään kävellä hiljaisuudessa. Pakottaa itseni olemaan hiljaa, kun olen kovasti puhelias ihminen. Ja toinen on muuten… Ikävä kyllä, matkan pituushan vaikuttaa. Vaikka kannatan lyhyitä vaelluksia, mutta kun kävelee riittävän pitkästi, niin se hiljaisuus tulee vähän väistämättä, kun kroppa väsyy ja se kaikki päässä tapahtuva vähenee. Se keskittyy vain siihen, että saa jalat liikkumaan.
Annastiina Papinaho [00:18:12]:
Se on juuri niin kuin Kaisa sanoi, että hiljaisuus – yksin vaelluksella tai jaettu hiljaisuus – on tosi vaikuttavaa. Jotenkin sellaisia yksinkertaisia asioita, että siihenkään ei ole sellaista taikatemppua, että miten saa jotenkin sen mielen tyhjentymään. Ajattelen, että hiljaisuutta ja jotenkin aistit auki ja kännykkä hiljaiselle tai lentokonetilaan. Antautua sille matkalle. Suostuminen sillekin, että ei aina se mieli hiljene. Voi olla sellainen hetki, että päässä surraa ja on kaikkea. Kyllä se silti vaikuttaa. Varsinkin kun olet hiljaa etkä ole kännykän äärellä, aistit sitä maisemaa. Se tavallaan taivuttaa semmoiseen tilaan, että siinä hiljenee. Ja minä tiedän, että ainakin jotkut saattavat käyttää jotain tiettyjä sanoja. Ja silloin kun minä olen ollut itse Vadstenan pyhiinvaelluskeskuksessa Ruotsissa, niin heillä on ollut tämmöinen, että jos mieli alkaa vaikka lähteä koko ajan muihin ajatuksiin, niin voi sanoa itselleen, että jag och du, här och ny. Sitä voi kukin testata, että toimiiko joku tuommoinen sana vai se hiljentyminen ja aistit auki ja kulkeminen.
Kaisa Kariranta [00:19:46]:
Itse jotenkin ajattelen sillä tavalla, että toivon, että se pyhiinvaellus olisi mahdollisimman yksinkertaista. Vaikka tavallaan joo, menetelmiä tarvitaan, mutta eihän se ole mitään muuta kuin nouset tuolistasi ja lähdet liikkeelle. Helpoimmillaan se on sitä. Se on jotenkin ehkä se oma missioni, että olisi niin kiva, kun olisi menetelmiä ja olisi sitä ja tätä. Joskus mieli jää myös niihin menetelmiin kiinni, että ainakin omassa päässäni välillä kokeilee yhtä ja hiljeneekö se mieli nyt. Sitten pitää kokeilla seuraavaa. Silloin itse ruokkii sitä samaa kierrettä. Kun on opetellut moninaiset menetelmät, niin käyttää kaikkia ja väistää sitä hiljaisuutta sillä.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:20:51]:
Näinpä. Ja itse jotenkin tekee mieli yhtyä noihin teidän kummankin ajatuksiin. Oltiin juuri kaupunkipyhiinvaelluksella, jossa Kaisankin kanssa muutamia päiviä liityttiin toistemme matkaan. Ja jotenkin minä ajattelin, että se oli aika kiva kokemus myös olla ihan suurkaupungissa, jossa hälytysajoneuvoja menee ja kaikkea. Sinä pystyt kuitenkin jotenkin mieleen rauhoittamaan siinä. Ja kun käveltiin osia matkoista tai vietettiin kirkoissa aikaa hiljaisuudessa, niin joku siinä vaan, vaikka valtava vilske oli ympärillä, niin rauhoitti mielen. Oli hieno kokemus. Jos kysyisin teiltä sen, että jos ylipäätään ihminen haluaisi lähteä nyt pyhiinvaellukselle, niin mitä se voisi yksinkertaisimmillaan olla? Jos ajattelette ihmistä, joka ei ole koskaan ollut ja haluaisi kokeilla lähtöä, niin mikä olisi semmoinen yksinkertaisin tapa?
Annastiina Papinaho [00:21:51]:
Minä ehkä vinkkaisin, että jos haluaa vähän tutkia… Riippuu tietenkin missä päin on. Missä on lähdössä pyhiinvaellukselle. Löytyykö siltä alueelta joitain pyhiinvaellusreittejä. Jos haluaa liittyä ihan pyhiinvaellusreitille. niin se voi olla jollekulle toimiva tapa. Eli esimerkiksi pyhiinvaellus.fi-sivustolta, sieltä reittikohdasta löytyy erilaisia reittejä. Tai sellaiselta
Citynomadi-alustalta, jossa on digitaalisesti luotu reittejä. Se voi toimia jollekulle. Tai jos toivoisi vaikka ohjattua pyhiinvaellusta, niin voi tutkia, että olisiko sillä omalla alueella ohjattuja vaelluksia, joihin voisi liittyä.
On sellaisiakin ihmisiä, jotka haluaisivat lähteä pyhiinvaeltamaan, mutta ovat vähän, että miten pääsee alkuun ja mistä. Olisi kiva osallistua jollekin ohjatulle vaellukselle. Me ihmiset ollaan vähän sellaisia, että toiset haluavat aina kulkea itse tai jonkun oman perheenjäsenen tai ystävän kanssa. Osa haluaa sitten liittyä näille ohjatuille. Ja minä ajattelen, että se on hyvä, että on molempia. Ja ihan yksinkertaisimmillaan minä ajattelen, että voi lähteä juuri sieltä kotoa. Vähän riippuu siitä, että mitä kaipaa.
Tosiaan kaupungissakin voi pyhiinvaeltaa. Voi vaeltaa, vaikka johonkin lähikirkolle. Lähteä kotoa. Mennä sinne ja takaisin kävellen. Tai voi lähteä, vaikka ihan luontoon, jollekin polulle. Jos kaipaa siihen tueksi, vaikka juuri on puhuttu, että mahdollisimman yksinkertaista ja että olisi kiva, että pääsisi simppelisti matkalle, mutta voi ottaa jonkun vaikka tietyn rukouksen tai Raamatun mukaan. Ja sieltä lukea tavallaan matkaevääksi ajatuksia, joita voi vaikka halutessaan siinä matkalla pohdiskella. Jotenkin ajattelin, että tapa on aika vapaa. Toivoisin sellaista asennetta, että ei ole väärää tapaa pyhiinvaeltaa. Myös sitä, että se on kaikille avointa. Jos ei pääse sinne polulle pitkälle matkalle, niin ihan pieni pyhiinvaellus vaikka kirkossa tai kuvan ja rukouksen äärellä on pyhiinvaellusta. Pyhiinvaellus on mielentila. Se halu olla pyhiinvaeltaja on minusta tärkeä.
Kaisa Kariranta [00:24:51]:
Labyrintit eivät meillä täällä Suomessa ole vielä niin suurta suosiota saaneet. Minulle kerrottiin, että ne ovat olleet suljetuissa luostareissa olevien nunnien ja munkkien tapa pyhiinvaeltaa. Kun ei ole lähdetty muurien ulkopuolelle, niin on pyhiinvaellettu tavallaan sitä spiraalia tai labyrinttiä. Vain se, että kulkee hitaasti ja tiedostaa ne askeleensa, niin se lyhyt matka voi olla jopa sellainen. Minä olin Oregonissa. Portlandissa oli semmoinen episkopaalinen kirkko, jossa oli lattia tehty tuohon labyrintin muotoon. Heillä oli labyrinttitilaisuuksia, joissa vaellettiin labyrinttiä. Pyhiinvaellus Helsinki -sivustolta löytyvät Helsingin pyhiinvaellukset. Testasin juuri, päätyy oikealle sivulle. Mainostan, että meillä Itä-Helsingissä yhdistyy karuus ja pyhyys. Eli todella vaikuttava kokemus. Kyllähän se helpointa on lähteä sillä tavalla, jos ei ole itsellä kauheasti… Helppoa on lähteä mukaan. Sitten voi ruveta miettimään, mikä se oma tapa on.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:26:23]:
Te toitte tässä kauhean kivasti näitä erityyppisiä. Sekä lähikirkkoa ja luontoa ja valmiita sivustoja, mutta myös sitä kaupunkia. Se on minusta jotenkin tärkeää, että ihminen voisi vaeltaa siinä omassa ympäristössään tai siinä, mihin jotenkin tuntuu, että kutsu käy. Hei, ihan viimeisenä kysyn teiltä molemmilta, että olisiko teillä jakaa meille vielä joku oma kokemuksenne joltain pyhiinvaellusmatkaltanne?
Annastiina Papinaho [00:26:54]:
Minulle tulee äkkiseltään mieleen muutamien vuosien takaa Tour de Henrik, joka on 2005 vuodesta lähtien Säkylä-Köyliön seurakunnan ja muiden yhteistyökumppaneiden järjestämä nuorten fillarivaellus. He polkevat fillarilla Kokemäeltä Turkuun 150 kilometrin matkan. Sain siihen liittyä muutama vuosi sitten juhannuksen jälkeisellä viikolla. Se oli aika hauska kokemus. Meitä oli varmaan 50 fillaroitsijaa. Sain sen ihan loppupään matkan olla mukana. Se kulkee Pyhä Henrikin tietä eli piispa Henrikille omistettujen kohteiden kautta. Siinä kuljettiin kaupunkimaisemassa ja ihan pieniä polkuja pitkin. Nuorten kanssa siinä fillaroidessa käydyt keskustelut ja riemun ja ilon välittyminen siitä heidän pyöräilemisestään, se on jäänyt semmoisena mieleen, että pyhiinvaellusta voi tehdä monella tapaa. Voi kävellä, meloa, ratsastaa, fillaroida. Se ei ole aina niin jotenkin vakavaa. Se on sellaista, mihin liittyy iloa ja riemua ja pirskahtelevuuttakin.
Kaisa Kariranta [00:28:34]:
Otan sitten sitä tunnegenren toista päätä. Ilon ja riemun sijaan tuli mieleen pyhiinvaellus, joka tapahtui autolla. Minulla on sellainen kirjaprojekti ollut, jossa olen kulkenut erilaisten ihmeiden perässä. Kirjoitin sellaisen ihmeellisen matkakirjan ja tein pyhiinvaelluksia ihmeitä tekeville paikoille, mikä on yksi näkökulma pyhiinvaelluksiin. Euroopassa ihmiset kulkevat tosi paljon monenlaisten paikkojen perässä, joista koetaan, että saa apua terveydellisiin ongelmiin tai lapsettomuuteen tai puolisottomuuteen. Ja ihmiset menevät paikoille, joissa tiedetään, että rukouksiin on vastattu. Ja semmoinen tausta, että minä sen tiesin ja minun koirani sairastui. Oli pitkään sairaana eikä saatu eläinlääkäreistä huolimatta oikeastaan mitään selvyyttä mikä sillä oli. Jostain törmäsin, että tuossa Janakkalassa on Pyhän Laurin kirkko, jonka yhteydessä on Laurinlähde, jolla kuulemma on parantavia vaikutuksia. Näitä aina osuu silmiin, kun on aiheeseen jäänyt kiinni.
Ja minun mielestäni me ihan lähdettiin, että nyt minun pitää viedä se koira juomaan tuosta Laurinlähteestä. Me ajettiin sinne minun puolisoni kanssa. Koira vähän lipaisi kuravettä siitä Laurinlähteestä. Vähän käveltiin siinä ympäriinsä. Siellä oli muutakin hienoa, kuppikiviä ja muinaismuistoa. Kirkko oli tietysti kiinni, mutta siinä pihalla käveltiin. Ajettiin kotiin. Ongelmat jatkuivat, mutta kyllä se paremmaksi tuli ajan kanssa. Nyt minulla on vielä kiitosmatka tekemättä Laurinlähteelle. Itse asiassa täytyisi varmaan käydä tekemässä uusi pyyntömatka, kun uudet ongelmat ovat alkaneet. Ajattelen, että tehdä matkaa jonkun takia on myös yksi…
Minä tavallaan uskon ja tavallaan en usko siihen, että minä voisin mennä pyytämään. Jos sinä nyt juotat koirallesi parantavaa vettä, niin en nyt odottele semmoista salamavaikutusta. Minusta se on hieno ajatus, että me voidaan mennä. Se erottaa sen rukouksen jotenkin semmoiseen tiettyyn paikkaan ja aikaan. Minä ajattelen, että se on tärkeää.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:31:31]:
Minun yksi merkittävä kohtani oli tässä silloin sillä Lontoon pyhiinvaelluksella. Oltiin Southwarkin katedraalissa ja rakas ystäväni istui muutaman penkkirivin päässä minusta. Toisella puolella makasi, siellä katedraalin lattialla kissa. Ja ihmisiä kulki ympärillä. Se kissa vaan loikoili ja rauhallisesti nukkui siinä kaiken keskellä. Minä jotenkin ajattelin, että ympärillä tapahtuu paljon kaikkea ja se kissa oli jotenkin hirveän levollinen siinä. Siinä oli minusta jotain ihan valtavan puhuttelevaa siinä hetkessä, että jotenkin olla kosketuksissa ympärillä olevaan elämään ja rauhoittua. Luomakunta ja upeat kirkot. En tiedä. Siinä oli vain paljon jotain pyhää. Mutta kiitos Annastiina ja Kaisa kovasti teille tästä jutteluhetkestä. Ja me toivotetaan teille kuulijoille kovasti intoa lähteä pyhiinvaellukselle. Vaikka siihen lähimpään kirkkoon tai luontotaipaleelle tai kaupunkiin tai mihin vaan. Merkityksellisiä kesälomareissuja, mihin ikinä sitten menettekin.
Kaisa Kariranta [00:32:42]:
Kannustamme myös järjestämään pyhiinvaelluksia.
Annastiina Papinaho [00:32:45]:
Ja jos erilaiset oppaat tai materiaalit kiinnostavat, niin pyhiinvaellus.fi, sieltä tietoa kohdasta. Sieltä saa vähän osviittaa, jos haluaa itse lähteä matkalle tai järjestää ohjattuja.
Mirca Mäensivu-Puukko [00:32:57]:
Kiitoksia. Seuraavalla kerralla uudet aiheet ja tuoreet pullat. Klikkaathan podcastin etusivulla olevaa kellosymbolia, niin saat jatkossa ilmoituksen aina kun uusi jakso ilmestyy. Otamme myös mielellämme vinkkejä siitä, mistä juuri sinä haluaisit keskusteltavan. Tule siis jatkossakin Kapitulin kahvipöytään!